Sopivassa määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Vieraskoreus karissut. V-välimerkki puikahti käyttöön. Vaan kun aloitin Oscarin lukemisen tokaisemalla: "Voi vittu!" niin ainakin hetkeksi karsiutui taas pois. Ulkoläksytaulukosta puuttuu enää kaksi tarraa.
Sääntöjä testataan. Onko se, mitä maanantaina sanottiin, edelleen voimassa. Ja onhan ne. Kyllä me sanojemme takana seisomme. Ja jos yksi väsähtää vääntämiseen, niin toinen jatkaa. Tiimissä on voimaa. Ja huumoria. Sillä pääsee pitkälle.
Ja kuinka vanhan sydäntä lämmittää, kun viisitoistavuotiaat heittäytyvät leikin tiimellykseen. Kanaemo suojelee omiaan.
Eikä edes ennustettu salamointi ja suurtulva osunut kohdille. Vähäs olen pettynyt.
Puistonpenkillä istuessa sain seurata kuinka nuoret toimivat ja auttoivat onnetonta äitiä ja aseman liepeillä harhailevaa lapsraasua. Asiathan eivät minulle mitenkään kuuluneet. Kyllähän aina joku muu toimii ja auttaa.
Talven koulutukset eivät ole menneet hukkaan. Nuo mokomat jopa aika ajoin lukevat ajatuksiani. Monta hyvää rähinää mennyt hukkaan, kun toimivat ennen kuin ehdin sanoa.
Ja sitten nää laulaa. Kaikki. Kauniisti. Tosissaan. Kaksi tavallista kättä Siunaa koko maailmaa.
Vaan kokemus on opettanut. Koskaan ei tiedä. Yksi asia voi johtaa toiseen ja solmuksi muuntua.
"Huomisesta en mä tiedä, esirippu eteen jää. Minne aikonetkin viedä, tänään tahdon ylistää."
Ps. kaikki ulkoläksyt tehty ja kaupasta saa lisää mäntysuopaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti